Civilization

Ranskalainen Justice julkaisee vihdoinkin uutta materiaalia, neljäs huhtikuuta voivat innokkaat fanit pakata kauppakassiinsa totutun megalomaaniseen tapaan nimetyn sinkun Civilization (nimestä tulee jostain syystä mieleen se eräskin maailman parhaista tietokonepeleistä). Kappaletta voi myös kuulla Adidaksen mainoksessa, ja tämän ennakon perusteella Civilization kuulostaakin tutulta Justicelta, ehkä hieman laimealta ja ennalta-arvattavalta, mutta kuitenkin hyvältä. Täytyy kyllä myöntää, että odotukset ovat ainakin allekirjoittaneella olleet ehkä jopa suhteettoman kovat. Joka tapauksessa ensi kuun alun levykauppareissua on mahdoton välttää.

Justice – Civilization (Video RIP) by stopthenoise

Prequel of a remake

Hollywoodissa vanhojen klassikkojen ja vieraskielisten hittielokuvien uudelleenfilmatisoinnit ovat olleet pitkän aikaa liiankin arkipäiväinen ilmiö. Tähän kun lisätään vielä jatko-osat menestyneille elokuville, niin huomataan, että mitään hirveän omaperäistä ei kaivata eikä tarvita, kun päämääränä on tehdä vain mahdollisimman paljon rahaa.

Onkin todella mukava huomata pientä kekseliäisyyttä ja omaperäisyyttä kun John Carpetenrin vuonna 1982 ohjaamasta kulttielokuvasta The Thing ei tehdä uusintaversiota, eikä tylsämielistä jatko-osaa, vaan esiosa (teos, jonka tarina edeltää aiemmin julkaistua teosta). Uudessa pätkässä saadaan valotusta siihen mitä Norjalaisten tutkijoiden leirissä todella tapahtui. Toki tälläkin elokuvalla on pitkä matka siihen että se olisi hyvä, mutta minusta sillä on jo lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet kuin usein vastaavissa tilanteissa. Keväämmällä sitten nähdään miten tässä kävi...

Täytyy vielä muistuttaa, että kaikki uudelleenfilmatisoinnit eivät ole roskaa. Juurikin Carpenterin The Thing on versio elokuvasta The Thing from Another World (1951), ja huomattavasti alkuperäistä parempi.

Hello, I Must Be Going!

 

Phil Collins lopettaa musiikkiuransa, näin mies kertoi FMH lehdelle [via Telegraph]. Syyksi lopettamiseensa hän mainitsi kuulonsa, selkänikamiensa ja kätensä hermoston vauriot. Collins tuntui haastattelun mukaan olevan myös vieraantunut nykyisestä MTV-johtoisesta musiikkiteollisuudesta. "En todellakaan kuulu siihen maailmaan enkä usko, että kukaan minua siellä kaipaakaan", hän toteaa ehkäpä tietoisen ylidramaattisesti. Sillä kyllähän Collinsia kaivataan, ja tullaan kaipaamaan. Nykyiseen MTV-musiikkiin verrattuna Collinsin siirappisinkin kappale oli yllätyksellinen teos, jossa riitti pureksittavaa moniksi kuuntelukerroiksi.

Huoletonta ja onnellista vapaaherran elämää sinulle Phil Collins ja kiitokset musiikista!

And the Oscar goes to...

Oscarit jaettiin nyt 83:n kerran, ja uskaltaisinpa väittää, että ihan hyvin jaettiinkin. The Kings Speech sai tärkeimmät palkinnot (ohjaus, miespääosa, elokuva ja käsikirjoitus), ja se onkin kaikin puolin hyvin tehty klassinen draama. Colin Firth ja Geoffrey Rush tekevät mahtavat roolit ja Tom Hooper ohjaa taidokkaasti.

Tällä kertaa parhaaksi elokuvaksi oli ehdolla monia hienoja elokuvia kuten Black Swan ja True Grit, ja joidenkin mielestä myös Fincherin The Social Network olisi voinut voittaa. Ehkä kaiken tämän maallisen myllerryksen aikana on jotenkin ymmärrettävää, että voiton korjaa kuitenkin tällainen inhimillinen ja lämmin elokuva itsensä ja vaikeuksien voittamisesta. Kings Speechissä on paljon mihin ihmisten on helppo samastua, ja sen katsominen on jopa voimaannuttava kokemus, sellainen mitä moni kyyninen nykyelokuva ei pysty (eikä toki pyrikään) tarjoamaan.

Onhan koko Oscar-instituutio melko vääristynyt, angloamerikkalainen, hyvävelikerho. Mutta eipä se haittaa, kunhan muistaa että nämä pystit ja amerikkalainen elokuva ylipäänsä eivät ole koko totuus (elokuva)maailmasta.

Mikä tekee keskinkertaisesta elokuvasta hyvän?

Vastaus otsikon kysymykseen voisi olla vaikkapa Wes Anderson. Andersonin elokuvat ovat monilta osin hyvin keskinkertaisen oloisia, mutta samalla jollain tapaa hyvin kiehtovia ja... niin, siis hyviä. Elokuvien maailmat ovat usein hieman vinksahtaneita, ja yleensä myös korostetun yläluokkaisia, joissa toinen toistaan oudommat hahmot tekevät outoja valintoja. Kuitenkin näistä vieraannuttavista elementeistä huolimatta (tai juurikin niiden takia) Anderson onnistuu vangitsemaan filmille jotain hyvin yleisinhimillistä. Aivan kuin ymppäämällä elokuvaan tarpeeksi hämmentäviä, itsetarkoituksellisia ja kieroja asioita tapahtuisi jonkilainen kyllääntyminen ja katsojan huomio kiinnittyisikin entistä tarkemmin meitä kaikkia yhdistäviin kokemuksiin, iloihin ja suruihin.

Anderson tähdittää elokuvansa uskollisesti samoilla näyttelijöitä, joista varsinkin Bill Murray on sen luokan tapaus, että hänen karismansa tekee elokuvasta kuin elokuvasta paremman. Eivätkä Wilsonin veljeksetkään mitään elokuvaa ole onnistuneet kokonaan pilaamaan. Tuttujen näyttelijöiden lisäksi jokaisessa filmissä kuulee myös joukon tutun kuuloisia pop-kappaleita, ja musiikin käyttäjänä Anderson onkin ohjaajien huippuja yhdessä Tarantinon, Coppolan (Sofia) ja Scorsesen kanssa. Ja niin, ovathan kaikki hänen elokuvansa pohjimmiltaan (Bottle Rocket pienin varauksin) hymisyttävän hauskojakin, sellaista lämmintä huumoria sanoisin. Pitääkin varmaan pian taas katsoa joku niistä.

The Tree of Life

Terence Malick on mielestäni yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuvaohjaajista, vai pitäisikö sanoa filosofeista, sillä sellaiseksihan hän aikanaan opiskeli. Heideggerin, Kierkegaardin ja kumppaneiden lukeneisuuden voikin aistia miehen kaikista neljästä täyspitkästä, siinä määrin niissä pohditaan perimmäisiä kysyksiä, elämää ja ihmistä.

Nyt useiden vuosien odotuksen ja viivästyksien jälkeen on varmistunut, että Malickin viides elokuva The Tree of Life julkaistaan Yhdysvalloissa ensi toukokuussa. Filmin traileri on visuaalisesti mahtavaa, sanoisinko jopa tarkovskimaisia elementtejä omaavaa katseltavaa. Suomen ensi-iltaa odotellessa...

gybe

Aika on suhteellista. Lapsena oli tuskaisaa odottaa kymmenen minuuttia kuumemittari kainalossa, olisi varmaan vieläkin, mutta digitaalinen mittari on onneksi vähän nopeampi. Toisaalta pitempikään aika ei tunnu paljolta, jos sen viettää hyvässä seurassa tai katsoo viihdyttävää jalkapallo-ottelua. Ajan suhteen se onkin konteksti joka määrää pitkälti miltä meistä tuntuu; haukotuttaa vai ei.

Nykymusiikissa kymmen minuuttia on useimmiten pitkä aika, jos puhutaan yhden kappaleen kestosta. Niin kutsutussa post-rockissa se on kuitenkin jonkinlainen standardi, musiikin dynamiikka vaatii aikaa, kappale kasvaa ja kasvaa kunnes lopulta räjähtää crescendon muodossa kuulijan korville. Post-rock -genren suurista suurin on Montrealilainen Godspeed You! Black Emperor, johon itse rakastuin noin kaksitoista vuotta sitten. Musiikkia johon jokaisen kannattaisi tutustua, sillä gybea kuunnellessa tylsempikin hetki muuttuu mielenkiintoiseksi.